Näkökulma - Henrietta Lehtonen
"Tässä ei sitten tapahdu mitään", Henrietta Lehtonen aloittaa videoteoksensa esittelyn.
Infant on yksinkertainen ja yltiöpositiivinen teos: suloinen lapsi hymyilee vastustamattomasti seinällä liikahtelevassa videoheijastuksessa. Lehtosen mukaan "Infant on niitä teoksia joiden tarkoituksena on flirtata itsensä katsojan sydämeen ja alkaa puhua siellä."
Lehtonen on luonut taiteilijannahkansa säännöllisin väliajoin ja tehnyt jotakin aivan muuta kuin siihenastinen tuotanto on ollut. This Girl (1990) kiusasi katsojia houkuttelevalla videokuvalla taiteilijasta itsestään tietoisen feministiset tavoitteet mielessään. Mutta kun Lehtosta yritettiin leimata feministisen taiteen papittareksi ja suloisen kauneuden lähettilääksi 90-luvun alussa, hän alkoi tuntea itsensä madonsyömäksi shirleytempleksi ja vaihtoi aihepiiriä. Lika ja rumuus olivat yhtä lailla kiinnostavia ilmaisukanavia ja itse asiassa juuri kaikkein kauneimpien teosten yllä leijuu synkkyyttä enteilevä tyhjyys. Posliinitorni-installaatio (1993) sijoittuu siihen vaiheeseen kun Lehtosesta tuntui, että kaikista asioista ei voi puhua käyttämällä kauniita tilanteita. Infantin taustaksi hän haluaa kertoa lapsuutta ja viattomuutta käsittelevistä teoksistaan.
Lehtosen lempinäyttelyitä on vuosina 1996-98 esitetty Early Drawings, jossa on hänen 2 - 14 -vuotiaana piirtämiä ja äidin säästämiä piirustuksia. Taiteilija ihmettelee teinitytön piirtämiä muotokuvia, kissoja ja maisemia yhtä vieraana kuin katsojakin. Tekemisen yksinkertaisuus on kuvien voima. Kissa mahdollisimman oikean näköisenä on ihana ongelma. Ammattitaiteilijan näyttelyssä kissan kuvia ei välttämättä arvosteta, "mutta se teos olikin laittaa ne esille, esittää ne uudestaan taidemuseossa. Ei minulla ole mitään harhakuvia siitä että olisin ollut joku ihmelapsi. Eivät ne ole piirustuksina sen kummempia. Niissähän on huutomerkein merkittynä viattomuuden kaipuu."
Perimmäisten kysymysten äärelle päästäkseen Lehtonen meni myös hypnoosi-istuntoon ja kuvasi Hypno-videon (1997), jossa hän tapasi oman sisimpänsä, oman ytimensä. "Ydin vastasi minun suullani kysymyksiin, joita olin itse itselleni valmistellut. Kysymykset olivat yleviä, vastaukset vähemmän yleviä. Esimerkiksi kysymykseen "Millainen on täydellinen taideteos?" vastasin "Ei sillä ole mitään väliä!" Ja kysymykseen "Mikä olisi minulle oikea tapa toimia?" sain vastauksen "Ei pitäisi kysellä vaan toimia ja ajatella sitten." Vaikka nämä olivat tällaisia keskenkasvuisen viisauksia, niiden mukaan toimien olen kuitenkin usein onnellisimmillani."
Ajatus rakentamisesta ja arkkitehtuurista aidoimmillaan johti teokseen Pesä. Rekonstruktio pesästä jonka rakensin viisivuotiaana. 18-vuotiaana aloin opiskella arkkitehtuuria (1995). Pilaantumattominta arkkitehtuuria on itse rakennettu pesä, jonne mennään taskulampun ja eväiden kanssa. Teoksena Pesä on Lehtosen mukaan umpimielinen mörkö, josta ihmiset eivät edes tajua, että se on taideteos vaan istuvat siihen sohvalle, jonka alla pesä on.
Infantin lajityyppiä voisi kuvata vaikka taiteilijan napakka luonnehdinta: "Se ei ole mikään älyllinen tehtävä jota porukka voisi kokoontua ratkaisemaan, ne ovat sellaisia asioita, joissa täytyy laittaa antennit tiettyä galaksia kohti ja odottaa sieltä sitä sanomaa."
Tässä tapauksessa sanomaa ei tarvitse odottaa kovin kauan. Pullea vauvahahmo laukaisee välittömän selkäydinhymyn ja ikiaikaisen suojeluvaiston. Vaikka vaistotoiminta tekee parhaansa peitotakseen videotykin hurinan ja pyyhkiäkseen pois aikuisen tietoisuuden rasitteet, lapsen näkeminen ja nähdyn ymmärtäminen on vaikeampaa kuin ajattelemmekaan. Lapsuuden tutkija Marjatta Bardy on kuvannut lapsuutta heijastuspinnaksi, johon aikuinen heijastaa oman kuvansa nähdäkseen itsensä ja vasta sitten yrittää nähdä lapsen. Mutta yritykset ymmärtää lapsuutta ovat aina aikuiskeskeisiä, lapsuus peittyy aikuistajunnan alle. Silti lapsuus on niin yksilölle kuin yhteiskunnalle tärkeä tila, jonka ymmärtäminen on ollut keskeinen kysymys läpi vuosisatojen. Nimenomaan taiteessa ja kirjallisuudessa on tavoiteltu lapsuuden kokemistapaa ja sillä tavoin löydetty uusia ilmaisemisen tapoja. Lapsuuden kirjallisen kuvauksen ja koko lapsuuskäsityksen uudistaja Jean-Jacques Rousseau (1712-1788) uskoi, että ihminen ei voi tuntea itseään ennen kuin tuntee lapsen luonnon.
VIATTOMUUS VAI PERISYNTI
Bardy kurkistaa ensivaikutelman taakse lapsuuden tutkimuksen kannalta: "Sen jälkeen kun olet hymyillyt selkäydinhymyn, ihmisille syntyy tällaisen kuvan edessä valtava määrä tunteita mielihyvästä katkeruuteen. Ihmiset täyttävät kuvan omilla muistoillaan. Joku kaipaa, joku muistaa katkeruudella. Historiassa lapsi on nähty hyvin erilaisena eri aikoina. Kun perisynnin ajatus oli vahvimmillaan, ajateltiin että heti kohta lasta pitää ruveta muokkaamaan ja kasvattamaan pois pahasta. Ihminen syntyy pahana ja täytyy tehdä kaikkensa sen muuttamiseksi. Romantiikan ajalla 1800-luvulla katsottiin että lapsi oli pilaamaton, aito olento, jonka ominaisuuksista älyköt kilvoittelivat. Eli tähän kuvaan voi liittää minkä tahansa ideologian."
Alun perin Henrietta Lehtonen teki Infantin venetsialaiseen San Giovanni in Bragoran kirkkoon. Se sijaitsi aivan krusifiksin takana, kirkon rikkaan uskonnollisen esineistön ja kuvaston keskellä. Aihe syntyi Lehtoselle kirkon sisätilan tunnelmasta, jonka hämärään vauva tuntui sopivan. "Ajatus, että nykytaidetta ja videota kirkkoon herätti aluksi vastustusta kirkon henkilökunnassa, mutta kun saimme tilaisuuden näyttää mistä on kysymys, he ottivat teoksen heti omaksensa. Se ohitti kaikki epäilykset että tämä on nykytaidetta, joka yrittää tulla teidän kirkkoonne."
Marjatta Bardyn näkökulmasta katsottuna kirkossa esitettynä Infantissa ei ole mitään yksinkertaista. "Yksinkertaisella kuvalla on tässä mieletön historiallinen konteksti. Kirkon koko tarina. Ensin hymyilet ja sitten assosiaatioita alkaa rapista, ajattelet että kristinuskon ja Jeesus-hahmon taustalla on sama tarina kuin meidän kaikkien taustalla. On tullut maailmaan ja halunnut liittyä kaikkiin ympärillä oleviin, sitten siitä on tullut kokonainen instituutio, jossa hyvyys ja valoisuus on rakentunut hyväksi ja pahaksi. Jeesus-lapsi jota kristikunta on palvonut, jonka kohtalon on ollut monenlainen, on tässä ennen uhraamista."
Bardy näkee Lehtosen tuotannossa myös johdonmukaista pyrkimystä alkukuvien äärelle: "Viattomuudessa etsit kenties alkukuvia tai peruskuvia. Kaipuu viattomuuteen liittyy romantiikan kaipuuseen. Romantiikkahan ei ole mikään vetelä sana, se on merkinnyt monia taisteluita ihanteiden puolesta. Siinä ajetaan takaa pohjimmaisia asioita. Kun kerrot tapoja, joilla olet viattomuuden jäljillä kulkenut, siinä ei ole mielestäni kysymys mitenkään naivista viattomuudesta. Vauvan heijastus seinällä on hurja alkukuva, se edellyttää paljon abstrahointia ja näkökykyä. Kuva ei ole sillä tavoin viaton ja lapsellinen. Väitän että hyvin viaton ja lapsellinen ihminen ei keksisi tätä kuvaa. Alkukuvan etsiminen on emotionaalisesti vaativa työ. Se ei ole viatonta."
"Infant on kuin tulitus, joka tulee hurjaa vauhtia päälle, jos ei ryhdy älyllänsä pistämään sitä aisoihin. Siitä tulituksesta syntyy alkukuvia. Viattomuudesta en puhuisi. Viattomuuden ylistys, joka saattaa esimerkiksi lapsuuteen liittyä, yksinkertaistaa: olisipa ihanaa kun kaikki olisimme lapsen kaltaisia. Ja kuitenkaan se ei loppuun asti pitäisi paikkaansa. Se ei olisi ihanaa vaan kammottavaa ja hirviömäistä. On ihanaa että ihminen kasvaa, on ihanaa myös vanheta, saada lisää tietoa ja ymmärtää. Lapsuuden kaipuussa tavoittelemme kenties jotakin lapsen kokemisen tavasta. Lapsihan elää kuin ilotulituksen keskellä, vailla järjen kahleita. Lapsuuden kuvat ovat kenties tapa päästä lähelle joitakin ydinkokemuksia, ne ovat universaaleja kuvia, joita kaikki osaavat lukea."
Lapsuuden tavoittamattomuus, se ettei aikuinen pysty muistamaan ensimmäisiä elinvuosiaan, ruokkii kulttuurista mytologiaa ja on ehtymätön luovuuden lähde. Bardyn kirjoitukset käsittelevät juuri näitä kysymyksiä. Vaikka lapsuus on läsnä kaikissa ja kaikkialla, sen ymmärtäminen on aina lapsuuden päättymisen muurin takana. Kun pieni lapsi saa kielen suuhun ja järjen päähän, jotta hän voisi puhua lapsuudesta, hän ei enää voikaan sanoa siitä mitään. Aiemmat kokemisen tavat pyyhkiytyvät pois ja uusi ajattelu on yhteensopimatonta menneisyyden kanssa. Lehtonen on miettinyt samaa: "Tunteiden hallitseminen, rajoittaminen on viattomuuden vastakohta. Hiljainen tieto, joka tulee jostain sisältä, ne asiat joita Vauva tietää, sen täytyy mennä pilalle jotta se voisi sanoa ne."
Jyrki Simovaara
Henrietta Lehtonen ja Marjatta Bardy tapasivat Kiasmassa 28.12.1999.
Henrietta Lehtosen teokset Infant ja Posliinitorni ovat esillä kokoelmanäyttelyssä Pohjoinen postmodernismi vuoteen 2001 asti.
Marjatta Bardy on kasvatustieteiden tohtori ja STAKESin erikoistutkija. Hän on mukana edistämässä taiteen hyödyntämistä sosiaalisessa kehityksessä ja inhimillisten voimavarojen käyttöönottamisessa Stakesin Kasvokkain-hankkeessa, jonka tavoitteita ovat syrjäytymisen estäminen ja monikulttuurisuus.
