Näkökulmassa Kaisu Koivisto: Lämmin pöytä

Kaisu Koivisto: Lämmin pöytä, 1995, esineteos. Toimenpide, 1994, esineteos.

Kun taideteoreetikko katsoo Kaisu Koiviston karvaisia teoksia saattaa hän päätyä pohtimaan syviä. Eräs analyysi kiteyttää vuoden 1996 nuoren taiteilijan tuotannon näin: "Kaisu Koivisto kyseenalaistaa taiteessaan modernin subjektin luomien oppositioparien valtahierarkian." Nykytaiteen museon konservaattorin analyysi Koiviston Lämpimästä pöydästä on huomattavasti konkreettisempi: "3/7 1997, jouhi, puu, kangas, 85x80x135, RH50%, 20°C, jouhet irtoavat helposti."

KONSERVAATTORIN KATSE

Vaikka sanapari konservointi ja nykytaide tuntuu sisältävän paradoksin, on Kiasman kahdella konservaattorilla Siukku Nurmisella ja Kirsti Harvalla riittänyt töitä. Teosten vaihtelevat materiaalit ja rakenteet ovat heille todellisia haasteita, vaikka ei vanhoista esineistä olekaan kysymys. Enimmäkseen työ on dokumentointia, mutta myös erikoisempia tehtäviä saattaa tulla vastaan: toimenkuvaan voi kuulua esimerkiksi kärpästen onkiminen maidosta (Wolfgang Laib: Maitokivi) tai satojen kilojen taikinan kaulitseminen ahtaissa ja kuumissa tiloissa (Meta Isaeus-Berlin: En ole kotona).

Konservaattorin silmin nähtyinä ovat Kaisu Koiviston teokset Lämmin pöytä ja Toimenpide keskenään hyvin erilaisia. Lämpimän pöydän materiaalit ovat pitkäikäisiä, mutta Toimenpiteen luonnonkumiset housut ovat vaarassa tuhoutua jopa parissa vuosikymmenessä. "Työmme nykytaiteen parissa painottuu pääasiassa ennaltaehkäisevään konservointiin, uushankintojen ja näyttelyteosten dokumentointiin", kertoo Siukku Nurminen.

Konservaattoreiden koulutus ei tarjoa suuntautumisvaihtoehtona nykytaiteeseen erikoistumista. Nurmisen mukaan riittävän kattava koulutus olisi vaikea räätälöidä, sillä nykytaide on moninaista ja alati muuntuvaa. Tiedot vanhenisivat auttamatta. Perusasiat ja materiaalituntemuksen voi toki oppia koulutuksen kautta, mutta paras nykytaidekurssi on käytännön työ ja kiinteä yhteydenpito kollegoihin maailmalla. Vähitellen harjaantuu erottamaan teoksista työn kannalta merkittäviä ominaisuuksia.

"Eivät konservaattorin silmät kuitenkaan aina seuraa mukana. Museoissa ja gallerioissa kierrellessäni katson teoksia toisella tavalla kuin töissä", toteaa Siukku Nurminen. "Kun uusi teos tuodaan museoon, muuttuu suhtautumiseni siihen. Saattaa käydä niin, että en ehdi katsoa teoksia taiteena, vaan ne muuttuvat konkreettisiksi esineiksi. Otan esille kameran ja mittanauhan sekä lomakkeita ja ryhdyn hommiin."

DOKUMENTOINTI

Lämmin pöytä inventoitiin kesällä 1997. Siukku Nurminen muistaa tapauksen hyvin. Hän näyttää kansiota, joka sisältää Lämpimän pöydän täydelliset tiedot. Päällimmäisenä on valokuva ja dioja teoksesta. "Ensimmäiseksi valokuvasin teoksen saapumishetken kunnon ja ulkomuodon dokumentoimiseksi", kertoo Nurminen. Myöhemmin ammattivalokuvaajat ovat kuvanneet Lämpimän pöydän studiossa kokoelmaosaston arkistoja ja lehdistökäyttöä varten. Teos on valokuvattu myös nykyisessä galleriatilassaan osana Pohjoinen Postmoderni -kokoelmaripustusta, jossa se on ensimmäistä kertaa esillä Nykytaiteen museon kokoelmiin ostamisen jälkeen.

Seuraava toimenpide oli teoksen mittaaminen. Nurminen kertoo, että Lämpimän pöydän mitat ovat väistämättä noin-mittoja, sillä jouhia pursuava pöytä saattaa siirrettäessä muotoutua jonkin verran, eivätkä pöydän mitat orgaanisesta materiaalista johtuen ole muutenkaan säännöllisiä. Mittojen suhteellisuus on tyypillistä monelle muullekin erilaisista materiaaleista koostuvalle nykytaiteen teokselle. Myös installaatioiden mittasuhteet ovat usein muunneltavissa. Epäselvissä tapauksissa on nyrkkisääntönä aina kysyä tarkat ohjeet taiteilijalta.

SIGNEERAUS KARVOJEN KESKELLÄ?

Inventoinnin yhteydessä täytettävä kohteenkuvauslomake on peruja Valtion taidemuseossa pitkään käytetystä kaavakkeesta, joka on suunniteltu Lämpimästä pöydästä poikkeavalle taiteelle: perinteisille maalauksille ja veistoksille. Taiteen muuttuessa huomattiin vanhat kaavakkeet yhä hankalammiksi käyttää ja täyttää, jolloin Kiasmaa varten tehtiin oma lomake. Uusi lomake on joustavampi ja varaa enemmän tilaa kuvailevalle raportoinnille.

Kohteenkuvauslomakkeessa kysytään edelleen teoksen merkintää ja ajoitusta eli käytännössä signeerausta. Siukku Nurminen etsi teosta inventoidessaan hellävaraisesti merkintöjä pöydän karvojen joukosta, mutta tässä teoksessa niitä ei ollut. Signeerauksia käytetään pääasiassa maalauksissa, grafiikassa ja muissa paperipohjaisissa teoksissa, tosin esimerkiksi installaatioissakin niitä toisinaan Nurmisen mukaan näkee.

Kun merkinnät on selvitetty, tutkitaan ja määritellään teoksen materiaalit. Aina ei määrittely ole yhtä helppoa kuin Koiviston teosten yhteydessä, jolloin tieto tuli taiteilijalta. Konservaattorin tehtäväksi jäi materiaalitietojen varmistaminen ja tarkentaminen. Lomakkeeseen merkittiin, että Lämmin pöytä rakentuu jouhista ja niiden alla sijaitsevasta kankaasta sekä pöydän rungon muodostavasta puusta. Toisen kokoelmaripustuksessa esillä olevan teoksen, Toimenpiteen raportissa lukee: lateksi (luonnonkumi), jouhi, osittain maalattu teräs.

Lomakkeeseen merkitään myös muut taiteilijalta mahdollisesti saadut ohjeet ja tiedot tekotavasta, esillepano- ja ripustusvaihtoehdoista, mittasuhteista ja valaistusvaihtoehdoista. Huomiot teoksen vaurioista tai erityisominaisuuksista merkitään myös huolellisesti, Lämpimän pöydän kohdalla lukee: jouhet irtoavat helposti. Karvanlähtö osoittautuikin myöhemmin pulmalliseksi.

HAURASTUVAT HOUSUT

Inventoinnin jälkeen teos joko varastoidaan tai asetetaan museosaliin yleisön nähtäväksi. Varastoitaessa on tärkeä määritellä kullekin teokselle sopivat olosuhteet. Siukku Nurmisen mukaan Lämmin pöytä viihtyy parhaiten pölyttömässä tilassa lämpötilan ollessa noin 20°C ja suhteellisen ilmakosteuden 50%. Tarvittaessa jouhet voidaan puhdistaa hellävaraisella erikoisimurilla, jota käytetään ainoastaan konservointitarkoituksiin. Jos pöytää lainataan toiseen näyttelyyn, suunnitellaan sille oma kuljetuslaatikko.

Lämpimän pöydän kaikki materiaalit ovat kestäviä. Siukku Nurminen puhuu sadoista vuosista, mikä nykytaiteen kohdalla ei aina ole itsestään selvää. Karvat, puu ja kangas ovat kaikki materiaaleja, joita löytyy hyvin säilyneinä esimerkiksi vanhoista haudoista. Sen sijaan Toimenpiteen luonnonkumi haurastuu päivänvalon ja ilman vaikutuksesta huolestuttavan nopeasti, eikä tuhoutumista voi pysäyttää. "Jokainen tietää kuinka nopeasti samasta materiaalista valmistettu tavallinen kumilenkki haperoituu kirjoituspöydän laatikossa", muistuttaa Nurminen.

Jää nähtäväksi, päädytäänkö kumihousut jossain vaiheessa korvaamaan kopioilla vai tyydytäänkö siihen, että teos katoaa muutaman vuosikymmenen kuluessa. Konservaattoreiden kesken keskustellaan jatkuvasti juuri korvattavuuskysymyksistä. Mitä osia teoksesta voi korvata ja milloin teos lakkaa olemasta alkuperäinen, taiteilijan tarkoittama? Onko sillä ylipäätään merkitystä? Viime kädessä kysymykset vievät eettiseen pohdintaan teoksen alkuperästä ja aitoudesta, mikä Nurmisen mukaan on nykytaiteen konservoinnin visaisimpia ongelmia tällä hetkellä.

JALUSTALLE VAI EI?

Kun teos viedään näyttelyyn, on otettava kantaa uusiin asioihin. Kuinka teos näkyy ja säilyy vahingoittumattomana parhaalla tavalla? Tarvitaanko erityistä valaistusta, jalustaa, aitauksia tai muita kulkuesteitä tai jopa suojaavaa lasia? Ripustetaanko kieltotauluja koskettelun välttämiseksi vai luotetaanko siihen, että museovieraat ymmärtävät esineet herkiksi taideteoksiksi?

"Lämpimän pöydän kohdalla harkittiin alusta lähtien jalustaa, mutta päädyttiin kuitenkin asettamaan se suoraan lattialle, kuten pöydät yleensä. Jouhetkin laskeutuivat tyylikkäämmin suoraan lattialle", kertoo Nurminen.
Pöydän karvat osoittautuivat kuitenkin niin houkutteleviksi, että niitä kosketeltiin jatkuvasti, mikä sai jouhet putoilemaan lattialle. Koska pöydän ympärille ei haluttu luotaantyöntävää aitausta, päädyttiin sittenkin asettamaan se matalalle jalustalle.

"Näin teoksen luonne taiteena korostuu, mikä toivottavasti hillitsee karvojen silittelyä ja ehkäisee pöydän kaljuuntumista ja pölyyntymistä. Yleisö pääsee edelleen lähelle ihailemaan pöydän kiiltävää karvapeitettä ja kurkistamaan pöytälevyn paikalla sijaitsevaa jännittävää syvännettä" toteaa Nurminen.

Minna Raitmaa

Lähteet:
Siukku Nurmisen haastattelu, Kiasma 30.06. 2000
Castrén, Hannu 1996: "Jouhi peittää ja paljastaa". Teoksessa Kaisu Koivisto, Vuoden nuori taiteilija 1996. 9.3.-14.4. Tampereen taidemuseo. Tampereen taidemuseo.
Seppälä, Marketta 1998: "Magical Talisman". Teoksessa Animal. Anima. Animus. Toim. Marketta Seppälä, Jari-Pekka Vanhala ja Linda Weintraub. Porin taidemuseo/FRAME