Olli Lyytikäinen - Kesäsunnuntain nokkahuilunsoittaja

On etuoikeus saada ystäväkseen suuri persoona. Olli Lyytikäisen tapauksessa kyseessä oli yksi aikamme merkittävimpiä taiteilijoita – ja henkilöitä, oikeastaan nero. Hän oli taitava kaikessa mihin ryhtyi: piirtäjä, maalari, paperin taittaja, tulen sytyttäjä, saunan lämmittäjä, pyöräilijä, ruokailija, matkailija, lumilyhdyn rakentaja…

VALO JA KIRKKAUS

Ollin kyvykkyys ei ollut peräisin koulutuksesta tai opinnoista, vaan se syntyi luontaisesta innostuksesta ja uteliaisuudesta: hän kiinnostui ja kysyi, etsi ja haki, pläräsi tietosanakirjaa tai pyöritti esinettä ympäri niin kauan, että vastaus tuli selväksi. Hänen näkökulmansa oli erilainen ja kysymyksensä niin kiehtovia, että kuka tahansa ammattilainen selitti hänelle alansa tietotaidon ymmärrettävästi. Hän veti puoleensa avunantoa ja ystävällisyyttä, jonka päämääränä oli aina jonkin asian tekeminen, ratkaiseminen tai pohtiminen. Olli oli suvereeni henkilö. Puhe, banjon soitto, seurustelu, musiikin kuuntelu tai kirjojen katselu (ei niinkään lukeminen) olivat kaikki yhtä tärkeitä kuin kuvien teko. Yllättävät verbaalitulituksensa hän kutoi savolaisuuden hahmoon, eikä kuulija koskaan päässyt selvyyteen, mistä hänen vertauksensa olivat peräisin. Todennäköisesti hänen omasta päästään, ja niinpä niitä on mahdoton palauttaa kirjalliseen muotoon.

ELONKORJAAJIEN KUKOISTUS

Ollin teosten taikavoima oli niin suuri, että kuka tahansa ne nähnyt muuttui hänen tukijakseen. Kuusikymmenluvun loppu ja oikeastaan koko seitsemänkymmenluku olivat yhteiskunnallisuuden ja poliittisuuden aikaa, mutta sen maailman tehtävänannot eivät kiinnostaneet Ollia. Onkin aika dramaattista huomata, kuinka yhteiskunnan panostukset ja julkisuuden mielenkiinto suuntautuivat suuriin teemoihin, esimerkiksi "yhteisöllisyyteen", mutta kuinka ajan merkittävimmäksi taiteilijaksi nousi "pienten esineiden ja yksilöllisyyden" kuvaaja. Ehkä ero on siinä, että Olli ei julistanut totuutta vaan näytti tärkeyden pienessä ja merkityksen arkipäivässä.

Ollin näyttelyt olivat aina tapauksia. Galleria Halpojen Huvien ja Galleria Artekin esiintymiset ikään kuin nostivat koko kulttuurin tasoa ja kaupungilla keskusteltiin niistä innostuneesti. Huomaamatta viidakkorumpu teki hänestä kansainvälisen tähden: New Yorkin Drawing Center, Moderna Museet, Venetsian biennaali… Ollin puhelin soi hedelmällisiä tapaamisia. Ja meidän Elonkorjaajien piiri kukoisti: Olle Mallander pyydettiin Dagens Nyheteriin Tukholmaan kriitikoksi, Olli ryhtyi seurustelemaan Kaija Saariahon kanssa, Ilkka Juhani Takalo-Eskola maalasi ryöppynäyttelyitä ja yhteiset tapaamisemme olivat perheen, ilottelun ja ideoiden ilotulitusta. Pidimme hienon pohjoismaisen näyttelykiertueen Tajunnan tarroja Amos Andersonin taidemuseossa, Nordens Husissa Reikjavikissa ja Moderna Museetissa Tukholmassa.

MAALAISPOIKA KAUPUNGISSA

Ollin vanhemmat hankkivat pienen lomapaikan kotiseudultaan Heinävedeltä. Sillä oli Ollille huomattava merkitys. Heinävesi oli hänelle ehjin paikka elämässä: lapsuus oli ollut onnellinen ja nyt Olli koki paikan jotenkin omakseen. Hän ei ollut siellä mikään kahvilan satunnainen istuja. Vierailimme Ollin isoäidin luona, söimme tämän leipomia leipiä, kuljimme lapsuudenmaisemissa ja jollain tavoin Ollista aisti kuinka hän samalla sijoitti itseään sekä menneisyyteensä että senhetkiseen yhä voimakkaampaan kulttuurikenttään.

Heinäveden vaikutusta olivat monet teossarjat. Kerran syksyisen sumuisen yön aikana tuhansia tundrahanhia muutti ylitsemme. Emme nähneet itse lintuja, mutta kuulimme niiden äänet ja viestinnän. Valokuvasimme läpiharmaassa yössä tuota laaksoista maisemaa, josta otimme puolen tunnin valotuksella ulkorakennuksen kuvia. Näen hanhien äänet monissa Ollin maalauksissa. Olli rakensi lumilyhtyjä ja täältä on peräisin hieno sarja Lumiukko ja lumilinna, joka liittyy perheen yhteisiin jouluihin. Jälkeenpäin katsoen nuo teokset ovat viimeisiä tasapainoisia Ollin tuotannossa.

TUMMA AIKA
Kaijan musiikki vei meitä lähelle Korvat Auki -yhdistystä, Esa-Pekan, Magnuksen, Paavo Heinisen ja nuoren nykymusiikin kenttää. Kaijan keskittyminen vaati säännöllistä elämää ja Ollin alkoholismia oli mahdoton sietää. Yritimme joka tavalla saada Ollia hoitoon. Parhaat asiantuntijat, ystävien neuvot ja yritykset valuivat hiekkaan. Symbolisesti tärkeää oli Ollin Toisen linjan työhuoneen palo, jossa suuri osa hänen tuotannostaan tuhoutui. Yritimme pestä dioja ja kuivattaa luonnoslehtiöitä, mutta kun huoneen lattia on metrin verran peittyneenä hiiltyneillä palaneilla ja palokunnan läpi kastelemilla mustilla jäännöksillä, tilanne on peruuttamaton.

Kaija ei jaksanut enää ja ero oli ainut vaihtoehto. Olli yritti uudelleen, mutta raittiit kaudet eivät yltäneet tarpeeksi pitkiksi. Galleristit ja näyttelyjärjestäjät pitivät hänen aikataulujaan pystyssä, mutta Olli itse ei enää saanut tyydytystä hänelle niin intohimoisesta taiteen tekemisestä. Oikean taiteilijan tavoin hän kuitenkin käytti tuskansa ja epätoivonsa aiheistonaan, ja koko lopputuotanto onkin angstin ja hajoamisen kuvausta. Kuolema lähestyy hiukan samalla tavalla kuin Schjerfbeckillä. Tuho, pirstoutuminen, hajoaminen, musta, tumma, hosuva, epäselvä tulee nyt niin kirkkaan, tarkan ja valoisan tilalle.

Ollin elämä kulki jo syvällä raskaudessa. Silti hän parhaimmillaan saattoi loistaa tähden tavoin. Hyvänä esimerkkinä tästä "illalla kuningas, aamulla kerjäläinen" -käytöksestä oli Pohjoismaiden Yhdysvalloissa järjestämä Scandinavia Today -kulttuuritapahtuma.

Guggenheimissa järjestetyssä nykytaiteen katselmuksessa oli Ollin lisäksi mukana mm. ystävämme Per Kirkeby. Oma yksityisnäyttelyni Washingtonissa oli jo avattu, joten matkustin New Yorkiin. Olli oli karmeassa kunnossa ja koko avajaispäivä oli hänelle fiasko. Matkustin seuraavana päivänä takaisin Washingtoniin. Stuart Wrede oli kutsunut ystäväjoukon luokseen New Haveniin, ja kun olin huolissani Ollista, soitin Stuartille kysyäkseni miten asiat sujuivat. Stuart kertoi, että ilta oli ollut oikea kulttuurin ja haltioitumisen riemuvoitto, jossa sfinksin siivet havisivat, ja pääosassa oli Olli.

ERAKOITUMINEN

On surullista ja epäoikeudenmukaista joutua osallistumaan suuren persoonan tuhoon. Olli vetäytyi ateljeehensa ja erakoitui puhelimen taakse. Minun viimeinen tapahtumani Ollin kanssa on mysteeri, johon en ole löytänyt selitystä.

Olin taas puolen vuoden vierailulla Yhdysvalloissa ja tein töitä Washingtonissa. Heräsin yhtenä yönä kauheisiin kipuihin rinnassa. Pelkäsin kuolevani ja minulta kesti puoli tuntia ennen kuin pääsin istumaan sängyssä. Yritin ojentaa kättäni herättääkseni vieressä nukkuvan Sallyn, mutta koska kipu oli niin valtava, sekin kesti mielessäni ikuisuuden. Sally auttoi vaatteet päälleni, nosti autoon ja koska Bethesdan upeat sairaalat olivat aivan lähellä, pääsin nopeasti hoitoon. Vietin yön Emergency Roomissa ja minut tutkittiin läpikotaisin. Aamulla kipu hellitti ja neljä lääkäriä analysoi testitulokset. He kertoivat, että ainoastaan koska olen sairaalassa ja valitan kipuja, he voivat tulkita sydänlihaksessani olevan jonkinlaisen tulehduksen. Mikään kuva tai testi ei kuitenkaan tukenut tulkintaa. "Valkoinen candy, tupakka pois ja takaisin töihin."

Kun en muutakaan voinut seurasin lääkäreiden ohjetta. Seuraavana päivänä työhuoneen puhelin soi ja Stefu (Kaijan siskon mies) soitti ja kertoi Ollin kuolleen. Minulla oli ollut kohtaukseni samaan aikaan kun Olli nukkui pois.

Antero Kare
Kirjoittaja on Olli Lyytikäisen ystäväpiiriin kuulunut taiteilija