Lukuohjeita nykytanssiin

Minua kiinnostaa, miten populaarikulttuurin ja nykytaiteeksi nimetyn rajaa voisi jollain lailla kyseenalaistaa. Tämä ei tarkoita oman tekemisen banalisoimista. Videovuokraamot ja telkkarinkatsominen lisääntyy, instant-juttu on aika suosittua. Tanssi on elämyksellistä. Mutta miten sen saisi toimimaan aktiivina muotona niin, ettei nykytanssi tai ruumiillinen teatteri olisi peikko, josta ajatellaan, ettei siitä mitään tajua. Siinä on missio. Näin pohdiskelee koreografi, tanssija Sanna Kekäläinen ja kertoo myös Ruumiillisen taiteen teatterista ja Kiasmassa ensi-iltansa saavasta teoksestaan Slow O.

Itse olen toiminut populaarin estetiikan avulla sillä tavalla korkeaotsaisesti, etten ole hirveästi rajaa poistanut. Tärkeintä on kysymys siitä saako ihmisiin kontaktin. Toivoisin, että teokseni avautuvat mahdollisimman erilaisille ihmisille. Meillä on ollut kaiken näköisiä ja ikäisiä katsojia, ja mielestäni teoksillani on kaikki mahdollisuudet kommunikoida melkeinpä kenen tahansa kanssa. Esimerkiksi Kiasmassa käy ihmisiä, jotka ovat eri tavoin kiinnostuneita nykytaiteesta. Tämäkin, Slow O, on osa nykytaidetta.

Ruumiillisen taiteen teatteria

Ruumiillisen taiteen teatteri tunnetaan tanssitaiteesta, joka yhdistää puheen, vahvan läsnäolon ja tanssin kokonaisuudeksi, joka ei jätä ketään kylmäksi. Jo teatterin nimi synnyttää mielikuvia.
Olen siinä halunnut selkeäsanaisesti ilmaista, mitä olen tekemässä. Mielestäni tanssi on yleisesti liian kapeasti ymmärretty. Lisäksi halusin herättää tunteita ja ajatuksia teatterista. Olemme Ruumiillisen taiteen teatterissa rakentaneet näyttämöestetiikkaa, jossa käytetään ihmistä kokonaisvaltaisesti esiintyjänä. Näissä teoksissa on kysymys ruumiillisesta taiteesta.

Kuten kaikilla teattereilla, meilläkin on hallitus, joka hyväksyy ohjelmiston ja taiteellinen johtaja joka ehdottaa ohjelmistoa. Osa meidän jutuista, nythän alkaa viides toimintavuosi, on ollut kirjailija Kari Hukkilan ehdottamia, kirjallisen aiheen ympärille rakennettuja uustulkintoja ja sitten suurin osa on minun päästäni kumpuavia. Ensimmäinen vaihe on siis prosessoida aihetta itse. Esimerkiksi kaksi teoksen aihetta on ollut Hukkilan – Querelle –variaatioita ja Kuolema Venetsiassa – hän ehdotti aihetta ja pohdimme niitä pari vuotta tahoillamme ennen varsinaista työstämistä.

Tanssin dramaturgia

Jos teoksen lähtökohta on kirjallinen, tilanne on selkeä, koska dramaturginen rakenne täytyy päättää etukäteen. Minä olen yleensä tehnyt sen. Querellessa teimme Hukkilan kanssa paljon yhteistyötä dramaturgian osalta, koska se oli tanssiteos, jossa oli näyttelijä mukana koko ajan. Venetsia sen sijaan oli tanssiteos, johon valitsin aiheet kertomuksen pohjalta ja jonka yhdeksi osaksi tuli Hukkilan itsenäinen teksti - von Aschenbachin monologi. Tällaisessa tapauksessa on tiedettävä etukäteen mitä liike-estetiikkaa tekee, miten aiheen käsittelee. Yleensä, kun olen päättänyt hiljaa mielessäni estetiikan, ruvetaan sitä täällä harjoitustilassa konkretisoimaan. Siihen taas vaikuttaa tanssijan persoonallisuus. Vasta kun tanssijat tai esiintyjät tulevat, aletaan aihetta pyörittää, miettiä, millaisen muodon se saa. On mielikuvia ja valmista materiaalia. Tärkeintä ovat rakenteelliset asiat ja muoto, joka tulee jostain tuolta tiedostamattomasta. Esityksen kokonaistaiteellinen vastuu on kokonaan minun.

Kiinnostavaa on, että tekstintekijä, lavastaja, puvustaja jne. oivaltavat, että tehdään tuon tyypin ajatusmaailmaa. Samalla he haluavat myös tuoda oman, täyden panoksensa. Se on yhteistyötä parhaimmillaan vaikka välillä väitelläänkin. Mutta arvostan sitä, pidän vahvoista yhteistyökumppaneista! Minulla on vapaa halu tehdä yhteistyötä. Voidakseni tehdä yhteistyötä, minulla on oltava tunne, että voin toteuttaa teoksen itsekin. Kysymys on siitä että, olen nimenomaan halunnut ihmisten tuovan mukanaan omaansa. Mehän pyritään, minä pyrin, ensisijaisesti kommunikaatioon katsojan kanssa. Se on ykköstavoite.

Slow O?

Slow O on nainen. Nimi on fantasian tai unenomainen, onomatopoeettinen äännähdys. Yritän hahmottaa muutoksen hitautta. Etsin kosketuspintaa ihmisen päivä- ja yötodellisuuden valtavaan eroon. Toisaalta etsin myös eri ikäkausien merkitystä naiselle. Vanhenemista, itseymmärrystä tai epäymmärrystä. Liikkeelle lähdetään unimaailman kautta. Nainen on nähnyt hyvin pitkään samaa unta, jossa on aina tietty tapahtuma, joka ei koskaan etene tai toteudu. Tässä on toivomisen, kaipauksen, kaihon ja toisaalta huumorin ilmapiiri. Kyseessä ei kuitenkaan ole välttämättä kaiken kokenut vaan pikemminkin lapseksi jälleen tullut nainen. En anna naiselle roolia vaan yritän tuoda jonkunlaisen skaalan siitä mitä kaikkea voikaan naisihmisen elämä olla. Unen kautta katsotaan irrationaalisti maailmaa. Maailmaa unen mahdottomuudessa, päivätodellisuuden kannalta. Sillä jos unet toteutuisivat, niin mitä me sitten tekisimme.

Uni

Olen pitkään hakenut muotoa omalle henkilölleni. Mihin minä sen tällä hetkellä, tässä vaiheessa tekijänä, ihmisenä ja eläjänä konkretisoisin, muotoilisin tai asettaisin. Teos on syntynyt omasta unimaailmastani, mielikuvamaailmastani ja fiiliksistäni ja siitä, miten koen itseni ulkopuolisen maailman, siinä olemisen. Toisaalta, miten välittäisin sisäisen maailmani, millaisen uuden meiningin siinä voisi rakentaa näyttämölle. Eli minä olen Slow O. Englanninkielisen nimen teos sai siksi, että jo uni on kuin vieras kieli. Liikumme unen maailmassa ja yritämme hahmottaa fantasiamaailmaa, vähän sellaista Hollywood-tunnelmaa, toista todellisuutta, joka on vieras sille arkitodellisuudelle, jossa olen Sanna Kekäläinen. Englanti tyylikeinona, vieraana kielenä myös siksi, että se on niin tuttu ja kaikkien jollain tavalla hallitsema.

Slow O ei siis ole liikekielen kuvaus vaan henkilön attribuutti. Muutos on hirveän hidas ja tärkeä asia. Sekä henkilökohtainen muutos elämän sisällä että isompien kaarien jyllääminen. Isompana ajatuksena on, että kauheasti tapahtuu, mutta hitaasti. Henkilön kautta lähestytään yleisinhimillisyyttä. Onko ihmisen inhimillinen olemus muuttunut historian aikana yhtään mihinkään. Ainahan pohditaan sitä, mihin nyt on tultu, minkälainen ihmiskunta nyt on. Ovatko periaatteessa arvot ja ihminen sama asia? Samalla tavalla on varmaan haaveiltu ja kaipailtu sata tai tuhat vuotta sitten. Asioilla vain on eri merkityksiä, ja ne ovat saaneet eri arvoja. Mutta se toivomiseen liittyvä eksistenssi, se ei muutu mihinkään. Toive näkyy unen kautta.

Päivi Oja