Lähestyvät seinät

Ääntä pidetään yleensä vain näköaistin apuvälineenä – emmehän me kuule kuinka joku seisoo takanamme tai minkälainen seinän pinta on, kun kävelemme sen ohi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö "visuaalinen kulttuuri" olisi hallitseva; ihmiskunta, taide ja tiede ylistää silmää vahvimmaksi ja ilmaisuvoimaisimmaksi aistiksemme.

Historiallisesti näkeminen liittyy läheisesti tallentamiseen (esimerkiksi piirtämiseen, maalaamiseen, kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen), ja sen avulla toteutamme pakkomiellettämme vangita ja "visualisoida" kokemuksemme. Visualisointi on kuitenkin määritelmänsä mukaan henkinen taito, joka ei millään muotoa rajoitu kuvalliseen ajatteluun: samalla tavalla visualisoimme kuulo- ja kosketusaistimuksia, emme elä vain valosta.

Olen tietyllä tapaa saanut ohikiitävyyden lahjan: näen enemmän äänen kuin valon avulla ja visualisoin ympäröivän maailman tulkitsemalla korviini saapuvaa äänimaisemaa. En asu valottomassa maailmassa, vaan pikemminkin kyse on siitä, että en havaitse valossa yksityiskohtia. Tiedän, että asetan sanomiseni alttiiksi väärille tulkinnoille, koska harva ymmärtää käsitettä kuulon avulla elämisestä. Luultavasti suurin osa ihmisistä pitää sitä melko yksiulotteisena elämisenä. Molemmat "elämäntavat" koettuani voin sanoa, ettei kumpikaan ole kokemuksellisesti toista ylivertaisempi – tuntuu, että elämme enemmänkin aistimustemme "summan" varassa kuin tukeutuen yhdestä lähteestä saamaamme informaatioon. Kertoakseni jotakin siitä, mitä tarkoitan, olen ensi kertaa pukenut sanalliseen muotoon ajatuksiani erään itälontoolaisessa galleriassa hiljattain pidetyn yhteistyöprojektin ajoilta sekä laajentanut aihetta näiden ajatusten pohjalta.

"Mistä tiesit, että olen tässä?"

Minua ympäröivässä ilmassa oli monia seikkoja, joiden summa herätti odotukseni, nostatti heikon tuulenvireen, sai lippurivistön kevyesti lepattamaan ja osoitti, että ilmanpaineessa oli tapahtunut muutos. Kyse ei ollut siitä, että olisin tiennyt sinun olevan siinä, vaan että jokin uusi esine täytti nyt tilan, joka oli aikaisemmin ollut pelkkää ilmaa.

Noin 30 metrin päässä oikealla lehti rapisi pitkin pihaa, lastauslaiturille ulottuvan pölyisen betonierämaan poikki liikkuen säännöttömin nykäyksin tuulenpuuskien heiteltävänä. Sen kuiva kuori piirsi polkua vain äänestä. Kääntäessäni päätäni kuin katsoakseni lehden matkaa katseeni täytyi osua siihen, vaikken kyennytkään sitä erottamaan.

Galleria oli minulle outo: vanha lentokonetehdas, jonka seinät oli rakennettu kestämään mittaamattoman voimakkaiden värähtelyiden valtavaa painetta. Monta vuosikymmentä sitten tehdas oli valmistanut hävittäjälentokoneiden potkurien lapoja, ja se tuntui erikoisen vankasti rakennetulta. Minun silmilleni tilan yhdelläkään seinällä ei ollut ovia, vaikka ajoittain tulin tietoiseksi kaukana takanani avautuvasta ja sulkeutuvasta ovesta.

Käännyin, mutta en tarpeeksi nopeasti havaitakseni muutosta paljaissa valkoisissa seinissä, jotka kohosivat 12 metrin korkeuteen ja kenties ylikin. Ihmisaskeleet lähestyivät, sitten niihin liittyi kankaan hienonhieno kahina, ne ohittivat minut hyvin läheltä, eivät sanoneet mitään. Sitten, vasten lastauslaiturin räikeyttä, ne pienenivät kooltaan ja ääneltään ennen kuin kääntyivät kulmasta ja huuhtoutuivat ohiajavan auton mukana. Kaikki tämä sai lehden kieppumaan irti maasta ja minut kadottamaan sen väliaikaisesti, kunnes se taas raapaisi lattiaa ja paljasti itsensä minulle.

"Mihin haluat kameran?"

Tämä on hankala kysymys, sillä se tarkoittaa myös: "Mitä oikein aiot tehdä?" enkä oikeastaan osaa vastata kumpaankaan kysymykseen. Suoraan edessä on seinä, kameran jalustan jatkopalojen naksahdus heijastui siitä ja antoi ymmärtää, että seinä olisi vajaan 10 metrin päässä. Otettuani kymmenen askelta sitä kohti torjuin haluni ojentaa käteni eteen suojaksi, luottaen mieluummin omaan arviooni. Jokin tarttuu jalkoihini ja ottaa vatsanpohjastani reilusti ennen kuin pääsen seinän luo. Voin helpottaa tätä tunnetta puhaltamalla ilmaa hampaideni välistä. Hienoinen sihinä valaisee seinän kirkkaasti, sen avulla voin nostaa sormeni, pysähtyä ja sitten koskettaa seinää eikä välimatkaa ole kuin ehkä sentti, pari.

Toisessa kaupunginosassa on aaltopeltinen silta. Jos kävelee pää sivulle käännettynä ja sihisee aaltoilevalle seinälle, heijastuva ääni on sama kuin jos sihisisi ja heiluttaisi kieltään samaan aikaan: heiluva sihinä. Huomattuani tämän sihisen kävellessäni monille asioille vain siitä ilosta, jonka niiden heijastumien kuunteleminen tuottaa. Soralla päällystetyt seinät, karkean kulmikkaista kivistä tehdyt seinät, sileä, piirteetön betoni ja perinteinen tiiliseinä heijastavat sihinän hiukan eri tavoin. Kovat, kiiltävät pinnat kuulostavat kirkkailta, sameat kennomaiset pinnat tuntuvat imevän suurimman osan sihinän suhinasta, mutta heijastavat silti tarpeeksi tietoa pinnasta.

"Laita kamera tuonne aukkoon."

Nyt, selkä seinää vasten, havaitsin selvästi kanavan, jota pitkin osa jostakin toisesta äänimaisemasta virtasi tähän tilaan. Aukko saattoi hyvinkin olla tämän tilan ja gallerian jonkin toisen osan välinen läpikulkukäytävä – sitä oli vaikea päätellä. Kamera ja raapivat kameranjalat siirtyivät kanavaan ja tuntuivat yhtäkkiä pienentyvän kooltaan. Kuten sihisevä ääni, jonka teen valaistakseni seiniä. Se näytti minulle, että seinässä tosiaankin oli aukko, joka veti äänen toiseen tilaan. En voinut havaita merkkiäkään siitä, että raapiva ääni välittyisi takaisin kanavaa pitkin, ja se kertoi minulle, että toinen tila oli akustisesti erilainen – kenties isompi, kenties vaimeampi. Koska kanava ei välittänyt lastauslaiturin kaltaista äänimaisemaa, se ei voinut olla ulkona. Tämä kävi selväksi, kun auton pakoputki paukahti lastauslaiturin puolella. Sellainen intensiivinen ääni olisi vyörynyt tehtaan katon yli ja tullut kanavasta hetkiä myöhemmin, joten tiesin, että kyseessä oli sisätila.

Tuntia aikaisemmin, kun kiipesin portaita metroasemalta kohti tuntematonta äänimaisemaa, joka oli täynnä tuttuja ääniä, moottoreita, kirskuvia jarrulevyjä, torvia, asvaltin yli rullaavia autonrenkaita ja muita nykyaikaisen kaupunkielämän tuttuja äänitunnusmerkkejä, olin ollut iloinen kuullessani huonosti viritetyn bensiinimoottorin pamahduksen. Paukaus oli valaissut maiseman kuin sotilasleirin yllä leijuva valoraketti, kukin rakennus jylisi läsnäolonsa paljastaen ympäröivän alueen asemakaavan porrastettuina heijastumina. Tämä "valoraketti" kesti vain hetkisen, ei tarpeeksi kauan, jotta olisi voinut tulkita yksityiskohtia, mutta sen energia vyöryi pitkälle ja toimi hetkellisenä "näköalana". Täällä ei tarvinnut sihistä seinille: nopeasti liikkuvien autojen korkeataajuuksinen ääni valaisi lähiympäristön: ovisyvennykset, kujat, kauppojen julkisivut ja jopa ihmisten takkien kankaan kiillon. On syksy, ympärilläni liikkuu paljon sadetakkeja ja sateenvarjoja.

Kaksi vaimeaa piippausta kertoi kameran olevan valmiina, oli tullut aika improvisoida ja kokeilla, käyttää ruumistani tilan tutkimiseen. Kuinka voisin välittää kameralle sen, mitä olin ajatellut äänestä? Kuten kaikki muutkin, se katsoi eikä oikein kuunnellut, vaikka minusta sen piti kuunnella tarkasti – vai pitikö?
Näön vuoksi sidoin siteen silmilleni ja kävelin poispäin seinästä, mitaten huolella matkan, kunnes pääsin tilan auditiiviseen keskipisteeseen. Kolmisenkymmentä askelta. Kääntyessäni kohti seinää korjasin sidettä optimoidakseni kuuloni eteenpäin laittaen huivin päät korvieni taakse.

Seinä oli nyt kadonnut, sille sihiseminen tältä etäisyydeltä ei tuottanut mitään tulosta. Yhtäkkiä, kameralle esiintyen, aloin juosta kohti seinää pitäen käsiäni sivuilla, tarkoituksenani nostaa käteni juuri ennen törmäyshetkeä. Juostessani ja sihistessäni seinä pysyi piilossa, se valaistuisi vasta viime hetkellä, eli minun pitäisi toimia todella nopeasti.

Törmäyksen jälkeen jäin hiljaa paikalleni, puoliksi viestittääkseni visuaalisesti kuinka lähelle seinäpintaa pääni oli tullut, puoliksi miettiäkseni sitä, kuinka vähän aikaa tämän manööverin suorittamiseen oli todella ollut. Viima korvissani oli vaikuttanut kuulemiseeni, nopea liike oli muuttanut ennakkoaavistusprosessia, vaikkakin harjoittelemalla pystyisin ehkä juoksemaan nopeamminkin.

Mitä kamera tästä kaikesta näki? Mitä kukaan ylipäänsä voi nähdä tuossa oudossa teossa, silmät sidottuna päätä pahkaa seinää kohti juoksemisessa? Minulle tämä teko ei ollut muuta kuin äärimmäinen muoto suhteellisen arkipäiväisestä kuuntelemisen taidosta, pieni osa siitä, mikä muodostaa "kuuntelemalla elämisen": taidon, joka meillä kaikilla on, mutta jota joudumme käyttämään eri tavoin.

Hugh Huddy